Karoliina Lindgren (s. 1981) on valmistunut elokuva- ja tv-käsikirjoittajaksi Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta. Lindgren on käsikirjoittanut elokuvan Lomasankarit (2014) yhdessä Niklas Lindgrenin ja Taavi Vartian kanssa sekä elokuvan Armi elää! (2015). Lindgren työskentelee työhuoneellaan Katajanokalla.
Karoliina Lindgren IMDb:ssä
"Mun kirjoitusrutiinit ovat kuin yö ja päivä ennen ja jälkeen äitiysloman. Kirjoitustauko ja äidiksi tuleminen ovat auttaneet tosi paljon: musta on tullut kaksikymmentä kertaa tehokkaampi. Kaikki sellainen hirveä itsesensuuri ja jatkuva oman osaamisen arviointi ja omassa riittämättömyydessä piehtarointi on loppunut kuin seinään, kun ei ole vaan aikaa sellaiselle. Mulla on viiden tunnin työpäivä ja siinä ajassa pitää tehdä kaikki sen päivän työt, syödä lounas ja vastata meileihin. Siinä on aika vähän sitä varsinaista kirjoittamista, ehkä kolme tuntia päivässä. Mutta olen saanut enemmän aikaan kuin ennen. Olen kirjoittanut niinä kolmena tuntina vähintään saman verran mitä aiemmin kahdeksan tunnin aikana.
En ole mikään aamuihminen, enkä ole aamuisin parhaimmillani. Jos saisin kirjoittaa rauhassa, niin kahdesta viiteen olisi kaikista paras. Uskon että mulla vaikuttaa se, että lämpenen vähän hitaasti. Aikanaan ennen työhuonetta kirjoitin aina yöllä. Aloitin kirjoittaa illalla seitsemän aikaan, ja saatoin kirjoittaa pienten taukojen kanssa kolmeen tai neljään. Vaikka nyt rytmi on muuttunut, niin aina mulla on kirjoittamiseen liittynyt se, että pitää saada vähän aikaa käynnistellä.
Nuorempana kun kaikki luki Kerouacia, niin kulkurielämä oli kaikille sellainen ihanne. On ollut aivan kauhea homma myöntää itselle etten mie ole yhtään sellainen kulkurielämää viettävä. Minusta on ihana matkustella, mutta arjessa olen tosi rutinoitunut ja kaipaan ympärille tiukkoja rakenteita. Niiden puitteissa oma ajattelu lentää ja liikkuu kaikista vapaiten. Olen superrutinoinut, ja rutiinit tuo turvaa. Silloin kun kaikki ulkoisesti pysyy aika samanlaisena, voin antaa pääni mennä ajatusten mukana.
Arjessa olen tosi rutinoitunut ja kaipaan ympärille tiukkoja rakenteita. Niiden puitteissa oma ajattelu lentää ja liikkuu kaikista vapaiten.
Mulla on taipumusta jäädä selailemaan juttuja netistä. Sen takia mun tietokone on tahallaan niin vanha etten pystyisi katsomaan mitään missä on ääntä ja liikkuvaa kuvaa samaan aikaan. Etten liikaa hairahtuisi sinne nettiin. Mutta näen että joutilaisuus on myös tärkeä osa sitä prosessia. Niitä turhia linkkejä tulee selailtua, mutta ne saattaa olla alitajuisia ja luonnollisesti assosioivia. Ehkä siinä on joku pointti, että miksi päätyy sinne jonnekin ihme sivustolle. Ehkä siellä on se joku vastaus jota olen koko ajan etsinyt?
Ajattelen että ei voi odottaa inspiraatiota, vaan pitää kirjoittaa. Se on työtä, ja mua vähän jopa ärsyttää kaikki liiallinen kirjoittamisen mystifiointi. Uskon, että meidän käsikirjoittajien asema olisi parempi jos meistä puhuttaisiin ammattilaisina ja ammattitaidon hallitsevina ihmisinä, eikä ajateltaisi että se on joku taivaasta pätkähtävä kyky, jonka voi saada kuka tahansa. Mutta toki siinä omassa työssä huomaa, että on hetkiä jolloin se sujuu paremmin ja hetkiä jolloin se sujuu huonommin. Olen itse tulkinnut sitä niin, että silloin kun on jotenkin herkemmässä kosketuksessa itsensä kanssa ja tekee jotain oikein, niin silloin kirjoittaminen sujuu.
Siihen jos kirjoittaminen ei suju, on yleensä löydettävissä joku syy. Jotenkin sitä ei kuule mitä sieltä sisältä tulee, ei ole kosketuksissa siihen omaan ääneen. Tai sitten ei ole riittävän rehellinen siitä mitä haluaa oikeasti tehdä tai sanoa, tai sitten sen kohtauksen premississä on jotain valheellista. Se on ollut itselle iso oivallus, että jos joku kohtaus jumittaa, niin jotenkin se on väärä. On auttanut kauheasti tajuta, että luultavasti siinä kohtauksessa tapahtuu jotain, joka ei ole psykologisesti uskottavaa. Ja niinä hetkinä kun se rullaa hyvin ja itse syöttää itsensä ja vaan tulla tupsahtaa kauhean helposti, niin silloin monesti jälkeenpäin huomaa, että jännitteet on olleet selkeät. Tahdonsuunta on ollut selkeä.
Kun innostun, olen aika erakkotyyppi. Välillä mulla on sellaisia kausia, että haluan vaan tehdä töitä, olla laput silmillä, en halua nähdä ketään tai tulla nähdyksi. Silloin on kiva katsella luontoa, puita ja aurinkoa, kävellä töihin ja keskittyä. Tai silloinkin on kiva katsoa ihmisiä, mutta nimenomaan olla olematta suorassa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Uskon että se liittyy resursseihin: siihen ettei vaan ole resursseja katsoa ulospäin kun se katse on kääntynyt vähän sisäänpäin. Meidän työ on katsoa vierasta maailmaa ja kuvata jotain muuta kuin itseä, mutta kyllähän sen aina tekee itsensä ja omien motiivien ja omien sisäisten kysymysten vuoksi ja kautta. Sitä tavallaan suojelee sitä syntymässä olevaa maailmaa. Jos sinne ottaisi ärsykkeitä liikaa, sille maailmalle ei olisi tarpeeksi aikaa syntyä. Sitä voi mielestäni vähän mystifioidakin, siinä on jotain kaunista että miten se sieltä tulee.
Kirjoittajan pitää olla kova itselleen. Koko hommassa on se juju, että on hirveän ankara itselle. Nykyään olen paljon armollisempi itselleni kuin ennen. Nykyään osaan innostua, ajatella että ”tulipa hyvä idea”. Ennen mietin aina että ”paskaa, paskaa, mie oon ihan paska”. Mikähän siinäkin on, että oli pakko olla niin ikävä itselle?
Kirjoittajan pitää olla kova itselleen.
Jos on ollut tosi huono työviikko eikä ole saanut tarpeeksi sivuja aikaiseksi, se tuntuu tosi pahalta. Mulla on taipumusta ajatella, että olen huono ja paska. Silloin mulla on sellainen olo että tämä ei kiinnosta ketään, tällä ei ole mitään merkitystä, tämä ei muuta mitään. Tämä on yhdentekevää. Parhaiten sieltä pääsee pois puhumalla. Kun kirjoitin Armia, puhuin siitä tosi paljon. Aina kun siitä puhui, pääsi sen jonkun ongelman yli. Siinä sai sanottua ääneen niitä asioita, jotka on itselle tärkeitä, ja tajusi, että onhan tässä jotain.
Ajattelen niin, että tietty itseruoskinta kuuluu asiaan. Välillä se on vilpitöntä ja aitoa epätoivoa, ja välillä taas oman itsensä aisoissa pitämistä. On aika röyhkeää sanoa, että mie kirjoitan jotain ja jotkut katsoo sitä. Siihen auttaa se, että ajattelee että tämä on ammattitaitoa ja tätä kirjoittaa yleisölle, mutta totta kai sitä kirjoittaa omista lähtökohdistaan. Tässäkin asiassa on kyllä tapahtunut muutos, kun huomasin että pääni on harmaantunut. Katsoin itseäni yksi päivä peilistä ja ajattelin että ”voihan nyt vittu jos mie edelleen pidän itseäni sinä pikkutyttönä joka ei osaa mitään! Miten mie jaksan säilyttää ja ylläpitää sitä mielikuvaa itsestäni? Enkö nyt vaan voisi jo todeta että mulla on ammattitaitoa ja minä osaan?” Mie en oo maailman paras kirjoittaja enkä pysty kirjoittamaan moniakaan asioita, mutta kyllä mie jotain osaan. Ehkä se on vaikuttanut siihen että on rennompi kirjoittaa nyt. Antaa luvan itselleni, että tämä mitä minä teen on ihan riittävän hyvä. Ei tarvitse olla maailman paras ollakseen hyvä."