Jari Olavi Rantala (s. 1967) on käsikirjoittanut elokuvat Paha maa (2005), Käsky (2008) ja 8- pallo (2013). Rantala on toinen käsikirjoittaja Tuntematon sotilas –elokuvassa, joka saa ensi- iltansa vuonna 2017. Lisäksi hän on ollut kirjoittamassa tv-sarjoja Virta (2010), Brändärit (2014), Syke (2015) ja Kynsin hampain (2016). Rantala työskentelee kotonaan Riihimäellä.
Jari Olavi Rantala IMDb:ssä
"Aktiivisessa kirjoitusvaiheessa teen yleensä viisituntista päivää. Päivittäin työaikani on tuntimääräisesti vähäinen koska ainakaan mulla kapasiteetti ei riitä. Jos kirjoittaisin toiset viisi tuntia, niin lopputulos olisi varmaan sekä kvantitatiivisesti että kvalitatiivisesti murto-osan siitä mitä sen ensimmäisen viiden tunnin aikana saa aikaiseksi. Olen huomannut saman asian writer’s room –työskentelyssä: että paljon yli sen viiden tunnin ei siellä kannata heittää kuperkeikkaa. Viiden tunnin jälkeen se asia ei etene enää. Tästä varmaan voi vetää sellaisen johtopäätöksen että viisi tuntia olisi hyvän mittainen työpäivä missä tahansa duunissa.
Kyllä tässä työssä on hyvä jos sen mieltää työnteoksi ja siitä on kiinni monta muutakin asiaa. Tietysti se voisi luoda painetta ja ehkä alussa loikin, mutta ei enää. Se enemmänkin järjestää sen. Deadline auttaa mua ainakin ihan hirveästi. Tämän ammatin deadlineihin liittyy lisäksi vielä se että puolet siitä liksasta saa silloin kun se käsis jätetään, jos tekee siis tilauksesta tuotantoyhtiölle. Välillä tulee tosi taloudellisestikin laskettua: että mun täytyy tehdä tämä tietyssä ajassa, jotta saan sen verran palkkaa, että voin elää seuraavat kuukaudet.
Rutiinit on hyvä olla olemassa, ei tämä homma muuten toimi.
Pyrin kirjoittamaan eniten aamupäivällä. Silloin mulla on paras ja aktiivisin hetki, siinä kello yhdeksän ja kahdentoista välillä. Lounaan jälkeen jatkan sen minkä verran kapasiteettia päässä vielä on. Pois lukien sellaiset päivät kun on oikeasti joku deadline tulossa ja kiire. Se menee niin että mä vaan päätän etukäteen, että tämän verran mä menen tänään. Jos lasken, että tänään pitää kirjoittaa kymmenen sivua, niin kirjoitan sen verran ja lopetan siihen, tulisi lisää tai ei. En jaksa viettää koko päivää sen homman kanssa, jos ei ole pakko.
Mä haahuilen päivän aikana aika paljon. Kirjoitan kohtauksen tai kaksi, ja sitten alan kävelemään. Välillä eksyn sähköpostiin tai someen. Riippuu ihan siitä, että missä kohtaa se kirjoitustyö tai käsis on menossa. Kyllä mä jotenkin pysyn siinä moodissa vaikka pomppisinkin sen työn ääreltä välillä pois. Ehkä se on joku kinesteettinen luonne, ettei jaksa vaan olla siinä paikallaan. Nyt ostin pöydän, jonka ääressä voin kirjoittaa seisten. Saa nähdä tuleeko siitä mitään.
Jos joku homma on tylsässä vaiheessa, niin joudun puoliväkisin etenemään. Mutta nykyään en enää panikoi sitä, että ei syntyisi tekstiä. Se riippuu aika paljon homman vaiheista. Joku uudelleenkirjoitusvaihe on pelkästään hauskaa, kun matsku on jo periaatteessa siellä, eikä tarvitse muuta kuin hioa. Mutta sitten jos on juoniongelmia tai jotain muita ongelmia pitäisi ratkoa, niin ne hetket on sellaisia, ettei millään jaksaisi miettiä. Uskon, että jokainen kokee jonkun kohdan duunistaan hankalaksi.
Sellainen taiteilukirjoittaminen tai siitä jonkun hyvän fiiliksen saaminen oli enemmän sitä aikaa kun kirjoitin muun työn ohessa. Kyllä mä saan kirjoittamisesta edelleen hyviä fiiliksiä, mutta nyt se on myös työtä ja se on seuraava askel uralla. Rutiinit on hyvä olla olemassa, ei tämä homma muuten toimi.
En ole pitkään aikaan kirjoittanut viikonloppuisin, ellei ole pakko. Joskus samassa projektissa olevat ohjaajat on tietyn vaiheen jälkeen aktiivisia 24/7 ja ne säätää viikonloppuisinkin, ja sitten joutuu olemaan mukana siinä ruljanssissa. Paineet on kovemmat kun joutuu normiaikojen ulkopuolella tekemään. Kyllä se sujuu ja saan hommat tehtyä, mutta se ei ole yhtä kivaa. Normaalisti yritän pitää sen niin, että viikonloput saan vetää henkeä eikä tarvitse miettiä töitä. Ja sitten taas lähtee maanantaina liikkeelle. On paljon mukavampikin palata sen ääreen kun jos se olisi jotenkin päällä koko ajan. Monesti mulla viikonloppuna kypsyy uudet ajatukset siitä seuraavasta palasta, jota olen tekemässä.
Kun annat sen tekstin eteenpäin niin kukaan ei tiedä oletko tehnyt sen viidessä minuutissa vai viidessä vuodessa.
Olen ajatellut, että luomisentuska on sairaus, jota ei kannata ruveta potemaan. Jonkun asian aloittaminen tai tekeminen on vain vaikeampaa kuin jonkun toisen. Uskon, että joillain ihmisillä se writer’s block oikeasti on. Siinä voi olla jonkun kohdalla kyse siitä, että on aiheutettu itselle niin suuret kriteerit loistavasta lauseesta tai jostain mahtavuudesta mitä sinne seuraavaksi pitäisi ilmestyä, että siksi ei saa mitään aikaiseksi. Mutta joka duunissa on jotain jonka pystyy tekemään vähemmällä luovuudella. Voi mennä tasaisempaa maastoa ensin, eikä tarvitse ylittää sitä korkeinta huippua heti ensimmäisenä.
Flow-hetkiä tulee tässä työssä joskus. Ne voi olla vaikka hyviä kohtauksia, joita voi kirjoittaa monta peräjälkeen. Se liittyy siihen, että tietää mihin se juttu on menossa. Se on hyvänolon tunne siitä, että homma sujuu. Se on se flow. Joskus sen saman onnistumisen tunteen kokee, kun keksii jonkun ratkaisun johonkin hankaluuteen. Monesti flow-tila yhdistetään siihen että saa paljon aikaiseksi, mutta en tiedä onko se sillä tavalla määriteltävissä, että kymmenen sivun sijasta kirjoitatkin kaksikymmentä sivua kun sulla on tämä flow-tila.
Tässä ammatissa ne työt on koko ajan omassa nupissa, ja se on juuri se hankaluus: kun joku jää ratkaisematta, niin sitä on hirveän vaikea siirtää seuraavan päivän asialistalle. Se jää mylläämään päässä, ja siitä seuraa tyhjiä katseita ja toisen puheen kuulemattomuutta. Sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyviä ongelmia. Pitää vaan rakentaa itselleen tekniikoita joilla siitä pääsee yli. Se vaan pitää unohtaa ja mennä vaikka pelaamaan golfia. Jotkut menee salille tai juoksee itsensä henkihieveriin, tai juo. Juodessa yleensä voi tullakin ratkaisu, mutta sitten sen kerkeää jo unohtaa.
Joillain on hassu kuva jostain taiteilijaminuudesta, että siihen yhdistyy se, että sen pitää olla hirveän vaikeaa. Olen istunut luokassa, jossa opettaja on sanonut että ”sun pitää istua puoli vuotta että saat mitään tehtyä”. En ole koskaan uskonut siihen, että jotain pitää kypsytellä älyttömän kauan ennen kuin mitään tapahtuu. Mä en usko sellaiseen. Kun annat sen tekstin eteenpäin niin kukaan ei tiedä oletko tehnyt sen viidessä minuutissa vai viidessä vuodessa. Se liittyy taiteilijuuteen ajatuksena, että kirjoittaminen olisi jollain lailla ahdistuksesta lähtevää. Toki jos saat jonkun mahtavan riutumiskokemuksen sinne välitettyä, niin hienoa. Mutta jos sitä ajattelee työnä, niin enemmänhän sä tienaat kun teet niitä hommia. Lopputulos ratkaisee joka tapauksessa."
© Anna Brotkin 2016