Pekko Pesonen (s. 1976) on valmistunut elokuva- ja tv-käsikirjoittajaksi Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitokselta vuonna 2002. Pesonen on kirjoittanut elokuvat Lapsia ja aikuisia (2004), Tyttö sinä olet tähti (2005), Napapiirin sankarit (2010), Napapiirin sankarit 2 (2015), Onnenonkija (2016) ja Jättiläinen (2016). Pesonen työskentelee työhuoneellaan Kalasatamassa.
Pekko Pesonen IMDb:ssä
"Aamulla kun tulen työhuoneelle, en saa ihan heti ryhdyttyä hommiin. Aloittaminen on usein vähän hankalaa. Lounaan jälkeen pystyn usein vähän aikaa vielä kirjoittamaan, mutta sitten tulee tiltti. Olen huomannut, että sen sijaan että tuijottaisin näytönsäästäjää puoli tuntia, kannattaa ottaa torkut. Tosi usein käyn nukkumaan niin, että mietin samalla kohtausta, joka mun pitää seuraavaksi ratkaista, ja usein ennen nukahtamista keksin siihen ratkaisuja. Siinä on varmaan kyse siitä, että mieli päästää irti ja rentoutuu. Se on luovempi hetki, jonka aikana alkaa kyseenalaistaa koko kohtausta. Mun päivittäiset torkut kestää 13-24 minuuttia, jonka aikana mä vaan käyn siellä unessa. Päätän aina etukäteen jonkun minuuttimäärän, että paljon suon itselleni lepoa, ja melkein aina herään just vähän ennen kuin kello soi. Pidempään ei auta nukkua, koska muuten olen niin koomassa, etten pääse siitä enää uudelleen käyntiin.
Puhun jutuistani tosi mielelläni ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kaikille ketkä jaksaa vaan kuunnella.
En mystifioi kirjoittamista. Olen tehnyt tätä niin pitkään ja niin paljon, että kaikki mystiikka on kadonnut. Siinä on jopa raakaa käsityöläisyyttä. Sillä tavalla se on tietysti mystistä, että alussa ei koskaan tiedä, että mihin se juttu on menossa ja aina tulee vastaan yllätyksiä. Mutta se itse prosessi, sen myllääminen ja kääntäminen, niin se on lopulta joka projektissa samanlaista raakaa työtä.
Puhun jutuistani tosi mielelläni ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kaikille ketkä jaksaa vaan kuunnella. Nauran omille jutuilleni, ja olen niistä innoissani. Kyselen, että eikö tämä olisi tällä tavalla hauska? Kyllä mä naureskelen täällä työhuoneella itsekseni ja selitän niitä milloin kenellekin. Ihan niin kuin lapsi: ”katso mitä mä piirsin, eikö ole hieno!” Vielä nuorempana koko tekijäidentiteetti oli niin hauras, että pelotti että se joku uniikki särkyy heti, jos joku muu tulee sitä sorkkimaan. Nykyään olen vaan silleen että ”antakaa tulla vaan niin paljon idiksiä kun sielu sietää”.
Ekan version kirjoittaminen on kauheaa. Siinä paljastuu kaikki treatmentin heikkoudet. Siihen liittyy sellaista kauhua, että mitä tästä mahtaa tulla. Siihen liittyy myös häpeää, mutta se vaan täytyy sietää ja hyväksyä. Onneksi itsensä piiskaus ei ole enää nykyään niin totaalista. Varmaan uran alkuvaiheessa se aaltoliike oli kovempaa. Nyt on kuitenkin jo nähnyt, että kyllä mä olen aika monta juttua lopulta saanut jotenkin toimimaan, ja se on antanut uskoa siihen, että kyllä mä saan tämänkin toimimaan. Tietty kaikki jutut ei mene maaliin ja se kuuluu tämän työn luonteeseen. Se pitää hyväksyä osaksi tätä ammattia.
Deadlinet on välttämättömiä. Jos ei ole deadlinea, niin kirjoittaminen tuppaa venymään ja venymään. Voihan siihen käyttää kuinka paljon aikaa tahansa. Jos kirjoittaja alkaa omaan tahtiin lorvimaan sitä juttua, että ”tää on valmis kun tää on valmis”, niin sitten siinä kestää todella kauan.
Joku on joskus sanonut että writer’s block on jumalan tapa sanoa että ”ole hiljaa”. Mun neuvo writer’s blockista kärsiville on, että kannattaa ottaa paljon asuntolainaa. Sitten on pakko tienata, että saa lyhennettyä lainaa. Se on auttanut mua: siitä on tullut ryhtiä tekemiseen ja se on mennyt ammattimaiseksi. Mun on pakkokin keksiä ideoita jotka kiinnostaisi tuottajia, rahoittajia ja yleisöjä, koska mä tienaan tästä elantoni. Musta se on motivoivaa.
Mun neuvo writer’s blockista kärsiville on, että kannattaa ottaa paljon asuntolainaa.
Sitä olen opetellut, että kirjoittaessa laitan sen Facebookin ihan oikeasti kiinni. Pitäisi oikeastaan panna meilikin kiinni. Mikä tahansa sellainen, kun kuuluu että ”pim tuli meili”, niin siitä tulee sellainen olo että ”ah, jes, pois tästä raskaasta ajattelemisesta!” Tekisihän sitä mitä vaan mieluummin kuin kirjoittaisi. Kirjoittaminen on raskasta ajattelemista, ja koko ajan on pissahätä ja kakkahätä. Se on raskasta aivotyötä, ponnistelemista, kuten mikä tahansa muukin. Se ei ole helppoa eikä miellyttävää. Se vaatii kykyä ponnistella ja kykyä pakottaa itseään. Kirjoittajan pitää osata lykätä nautintoa.
Ne hetket kun tietää että on saanut jonkun tärkeän version rutistettua ja tietää, että nyt ollaan jo lähellä lopullista, niin onhan se vapauttava ja hyvä fiilis. Vähän hybriskin. Mä uskon että aivot toimii niin, että kirjoittajan on pakkokin saada sellainen tietty hybris päälle, jotta voi päästää sen version käsistään. On pakkokin uskotella itselleen, että ”vitsi tämä on aika hyvä tämä juttu, katsokaa!” Vastaavasti sitten, viikon tai kahden jälkeen kun palaat sen version kimppuun, on saatava päähän se debris, että ”eeeih, jumalauta, ei tämä olekaan vielä valmis”, jotta vaivautuu tekemään sille enää muutoksia. Ne on aitoja tunteita, voimakkaitakin, ja olen huomannut, et ne toistuu koko ajan samalla tavalla.
Sellaisen työtapamuutoksen olen opetellut, että kun aikaisemmin pyrin pääsemään ainakin maanantaisin tai melkein joka päivä kirjoitusvauhtiin lukemalla mitä siihen asti olin kirjoittanut, niin tästä mä olen luopunut. Huomasin, että jumiuduin vaan editoimaan ja siinä meni helposti puoli päivää. Se ei vaan ole tehokasta. Nyt olen opetellut, että alan suoraan kirjoittaa siitä mihin jäin.
Olen aika analyyttinen ja rakenteellinen kirjoittaja. Haluan kirjottaessa tietää että mihin tämä juttu on menossa, ykkös- ja kakkoskäänteet, tarinan kaaren ja teeman. Mutta olen opetellut hieman vapautuneemmaksi. Napapiirin sankarit 3 -käsikirjoituksen kohdalla maalaan jo aika isolla ja rennolla pensselillä, ja annan tulla aika vapautuneesti sellaista, joka musta tuntuu kiinnostavalle ja hauskalle, jos se vaan pyörii sen teeman ympärillä. Ajattelen, että mun ei enää tarvitse niin tarkkaan tietää että mihin tämä juttu on menossa, vaan se on enemmän sellaista tutkimusmatkaa.
Mulla oli sellainen vaihe koulun jälkeen kun olin omaksunut klassisen rakenteen, että kirjoitin tosi paljon vaan siihen muottiin. Nyt olen päästänyt itseäni irti ja olen alkanut luottaa siihen, että mun ei tarvitse tietää ihan kaikkea. Ne asiat paljastuu mulle sen prosessin aikana, ja koen että tämä metodi on tuottanut kiinnostavampaa lopputulosta."
© Anna Brotkin 2016