Petja Peltomaa (s. 1971) on valmistunut elokuva- ja tv-tuottajaksi Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 2006. Hän on toiminut pääkäsikirjoittajana televisiosarjoissa Tukka auki (2008), Parasta aikaa (2010), Vastaparit (2010), Kimmo (2102), Kerran viikossa (2013) ja Syke (2014-2016, kaudet 1-3). Elokuusta 2014 lähtien Peltomaa on toiminut Yellow Film & TV –tuotantoyhtiön draamavastaavana.
Petja Peltomaa IMDb:ssä
"Olisi hyvä, että laskeuduttaisiin sieltä kummalliselta gloorian ja taiteen tekemisen tasolta siihen, että kirjoittaminen on konkreettista. Siinä perse väsyy ja vituttaa! Ja välillä tuntuu siltä, että tämä on ihan kaupankassahommaa, kun on niitä vaiheita, että on pakko vaan suorittaa että pääsee eteenpäin. On hyvä, että se avautuisi: että kirjoittaminen ei ole vaan sitä, että leijut sfääreissä ja luot. Kirjoittaminen on raakaa työtä.
Jos sulla on käsiksessä ongelma, niin alatko pohtia että mitä on rakkaus vai laitatko munakellon päälle ja päätät että nyt mä kirjoitan tämän kohtauksen läpi? Nyt mulla on puoli tuntia, jonka aikana pidän herkeämättä näppini tässä. Ja katsotaan puolen tunnin päästä jos en ole saanut mitään aikaiseksi, niin sitten alan miettiä että mitä on rakkaus.
Mun kohdalla siitä on tosi kauan, ainakin viisi tai kuusi vuotta, kun oli ihanaa aloittaa kirjoittaminen. Nyt aina uuden jakson tai uuden käsiksen edessä viivyttäminen on se päällimmäisin tunne. Sitä tietää minkä edessä on, ja on valtava kauhu siitä että selviänkö mä tästä. Osaanko mä? Edessä on niin iso ja raskas projekti. Siinä vaaditaan aika paljon tekniikkaa, että ujuttaa itsensä sinne sisään, jotta pääsee flowhun. Mutta aloittaessa mulla ei ole ikinä enää flowta, vaan pelkkä kauhu siitä että mihin mä olen taas itseni pistänyt? Miksi mä olen tässä ammatissa?
Mieluiten kirjoitan kotona tai kahviloissa. En juurikaan työpaikallani toimistossa, koska täällä tulee aika paljon keskeytyksiä ja tartun niistä jokaiseen, jotta saisin hetken taukoa. Kotona mulla on yksi kirjoittamiseen liittyvä tosi konkreettinen tapa. Laitan Wi-Fin pois päältä, jotta en pääse surffaamaan nettiin. Etsin koko ajan tekosyitä välttää kirjoittamista, joten se on kätsy kun laittaa Wi-Fin pois päältä ja vie sen vielä aivan toiseen päähän taloa. Sitten olen siinä koneen ääressä enkä pääse pakoon. Aloittaminen on silloin helpompaa. Yritän etsiä myös kahviloita, joissa ei ole Wi-Fiä. Näin konkreettisella tasolla tässä mennään.
Jos sulla on käsiksessä ongelma, niin alatko pohtia että mitä on rakkaus vai laitatko munakellon päälle ja päätät että nyt mä kirjoitan tämän kohtauksen läpi?
Keskimäärin kirjoittaminen venyy aina sinne yöhön. Se on mun normaalirytmi. Se ei ihan synkkaa tämän yhteiskunnan kanssa eikä minkään muunkaan kanssa. Mutta mun keskittyminen on parhaimmillaan illalla kymmenen ja kahdentoista välillä. Siellä on sellainen kahdesta neljään tuntia kun mä todella suljen kaiken muun pois. Tämä liittyy muutenkin mun unirytmiin: olen aina ollut äärimmäisen aamu-uninen ja ajelehtinut tekemään kaiken myöhään ja öisin. Olen aamulla sekaisin kuin seinäkello, eikä mistään tule mitään.
Vihaan aloittamista ja viivyttelen sitä. Sen takia mulle sopii se, etten yritä aloittaa joka päivä, vaan menen sinne maailmaan torstaina ja tulen maanantaina pois. Mun ongelma on se, että en saa aloitettua. Mutta tiedostan tämän ongelmani ja mulla on siihen keinoja. Yksi juttu millä mä hallitsen sitä on deadlinet: lupailen hövelisti kaikkea ennen kuin aloitan. Sitten mä tiedän että olen vähän kusessa niitten kanssa kun en saa aloitettua, mutta ne on ne mitkä mut pitää rytmissä. En tietenkään lupaa toimittaa kolmea tv-sarjan jaksoa tiettynä päivänä, vaan vaikka ykkösjakson ensimmäisen version. Sillä tavalla saan työtä rytmitettyä, kun kuitenkin jätän asiat viime tippaan.
Toinen keino on se, että lupaan itselleni että mun täytyy kirjoittaa vaikka kaksikymmentä minuuttia tai neljäkymmentä minuuttia, ja sitten mä saan tehdä mitä haluan. Sillä tavalla mä niin kuin uitan itseni sisään sinne maailmaan ja vahingossa innostun. Tiedostan, että vähän pelkäänkin innostumista, koska se on fyysinen tila. Mutta sitten kun olen mennyt sinne kunnolla ja se maailma on tuttu, ihmiset on tutut, ja mä tiedän mitä siellä tapahtuu, niin sehän on tosi nautinnollista ja kivaa. Se on se mitä kutsutaan flowksi, ja sinne mä saatan jäädä vahingossa kirjoittamaan tunnin, kaksi tai kolme pidempään kuin olen suunnitellut. Mä vaan lillun siellä. Kuuntelen mitä ne ihmiset sanoo ja kirjoitan ylös.
Pimeys jotenkin helpottaa kirjoittamista. Kun ulkona on pimeää, saatan laittaa kynttilöitä ja kivaa musaa. Sehän on sitä, että yritän leikkiä jotain taiteilijaa, ja siitä tulee pikkaisen parempi olo, että ”mulla on tällainen taiteellinen ammatti” vaikka paskat: mä tiedän että se on taas vaan että perse penkkiin ja alapa hommiin.
Sieltä maailmasta pois tuleminen on ihan että ”töttöröö”: mä niin kuin herään unesta tai tulen jostain toisesta maailmasta. Olen silmät suurina ja haukon henkeäni kuin kultakala, joka tulee pinnalle. Se on vaihe, jossa tarvitsen toipumista ja silloin lähden mielelläni vaikka koiran kanssa kävelylle. Se ei ole mitenkään epämiellyttävää, mutta ajatusten pitää saada asettua uomiinsa. Sitä muistaa taas kuka minä olen ja mikä on tämä maailma. Olen ollut jossain toisessa maailmassa. Se on mulle sellainen aika hiljainen vaihe ja silloin mä olen mielelläni ihan hiljaa. Silloin en jaksa tavata ihmisiä, enkä jaksa puhua. Olen silloin yleensä aika tyytyväinen itseeni, kun olen saanut paljon aikaiseksi, mutta mun pitää saada rauhallisesti siirtyä pois sieltä. Koen että siirryn siinä maailmasta toiseen. Sitä voi verrata mannertenväliseen lentoon: tulet Afrikasta Suomeen, ja katselet ympärillesi että ”ahaa, täällä onkin talvi”. Samankaltainen tilanne.
Takaisin tuleminen vetää hiljaiseksi. Mä koen aika suurta yksinäisyyttä siinä. Olen viettänyt kolme päivää jossakin toisessa maailmassa, toisten ihmisten kanssa. Sitä ei voi kenenkään kanssa jakaa. Se on vähän surullistakin se yksinäisyys mikä siihen liittyy. Olen aika ylpeä itsestäni, mutta samalla siihen liittyy ajatus siitä, että onkohan tämä ihan sen arvoista, että mä elelen jossain toisessa maailmassa? Onko tämä ihan normaalia ja terveellistä? Olisi kiva kun sen voisi jakaa, mutta sitä ei voi jakaa. Se ei ole jaettavissa niin kuin jonkun hyvän ideointipalaverin jälkeinen euforia, jonka jälkeen mennään baariin ja ajatellaan, että ”vitsi me ollaan hyviä”. Toi on päinvastainen tilanne. Se on aika hiljainen fiilis, sisäänpäin kääntynyt fiilis. Sitä ei edes pysty sanoittamaan, se on niin henkilökohtainen kokemus.
Sieltä maailmasta pois tuleminen on ihan että ”töttöröö”: mä niin kuin herään unesta.
Puhuminen auttaa aina. Tärkeintä on että luotan ihmiseen, jolle puhun. Sen ei tarvitse olla tämän alan ammattilainen, mutta sen tarvitsee olla psykologisesti taitava ihminen. Usein haen ratkaisuja sellaisiin kysymyksiin, että miten tietty ihminen käyttäytyisi tietyssä tilanteessa. Viime aikoina kun on ollut valtava määrä sivuja Sykkeen kanssa eikä ole ollut aikaa tai mahdollisuutta puhua muiden kanssa, niin olen alkanut keskustella itseni kanssa. Jos mulla on kysymys, että en tiedä kuinka joku ihminen siinä toimisi, ja normaalisti olisin soittanut jollekin ja jutellut, niin olen alkanut Screenwriterissä tekemään script noteja, joissa keskustelen itseni kanssa ikään kuin mulla olisi keskustelukumppani. Kirjoitan itselleni vaikka että ”Johannalle ei kyllä ole tyypillistä alkaa itkeä tässä tilanteessa, että mitenköhän Johanna toimisi?” Ja sitten vastaan itselleni, että ”en tiedä kyllä, onhan se Johanna itkenyt aikaisemminkin siinä ja siinä tilanteessa?” Ja sitten taas vastaan että ”niin, mutta Johanna on sen jälkeen kasvanut ihmisenä. Se on saanut niin paljon paskaa niskaansa, että voisiko olla mahdollista että se alkaisi jo toimia tässä tilanteessa?” Käyn ranskalaisilla viivoilla näitä keskusteluja itseni kanssa, väittelen itseni kanssa, ja olen todennut et hitto vie se toimii! Kun useinhan keskustellessa vastaus ei tule siltä toiselta vaan tärkeintä on se, että saa itse pyörittää sitä juttua. Onhan ne keskustelut vähän skitsofreenisiä: mä vastaan itselleni, argumentoin ja tylytän, ja kyseenalaistan omia kommenttejani. Mystifiointi on todella kaukana niistä keskusteluista joita käyn itseni kanssa.
Mulla ei ole pitkään aikaan ollut ongelmia kill your darlings –asian kanssa. Mä heittelen niitä saman tien roskiin, ja yhtään en jää suremaan niiden perään, koska kokemus on opettanut, että jos joku ei toimi, niin sitä ei saa ikinä toimimaan. Mä tiedän sen fyysisesti kun joku ei toimi. Silloin kysyn itseltäni, että haluatko kokea tätä fyysistä pahaa oloa seuraavat kolme päivää, vai koetko sitä kolmekymmentä minuuttia? Se on ihan sellainen paniikkireaktio, lihakset ja hengitys tuntuu vaikeilta, jos se juttu ei toimi. Sen hetken toteaminen ei mua kauheasti hetkauta, ja se on ehdottomasti rutiinin ja kokemuksen tulosta. Kokemattomat kirjoittajat yrittävät saada väen väkisin sitä toimimaan, kun ne on rakastuneet johonkin yksityiskohtaan. Lopulta sulla on paska käsis ja huippuyksityiskohta. Mieluummin valitsen hyvän käsiksen ilman sitä yksityiskohtaa. Sen yksityiskohdan voi käyttää joskus myöhemmin jossain toisessa käsiksessä.
Flowhun mä en pääse joka päivä, mutta joka jakson kanssa kyllä. Sinne pääsee sitä kautta, että tuntee sen maailman tarpeeksi hyvin. Flow syntyy siitä, että ratkaisee ongelmia. Jos joku asia ei toimi niin se pitää ratkoa. Se palapeli pitää ratkoa, ja vasta sen jälkeen kun se on tehty, voi lähteä tekemään siitä sujuvaa. Se on musta se flow-hetki."
© Anna Brotkin 2016